Olympialaisten jälkeen on nyt menossa valmentajien vaihtoviikot.

Ensin Mika Kojonkoski ilmoitti lähtevänsä huippu-urheilun pomon paikalta, nyt hänen tilalleen haetaan uutta miestä tai naista. En tunne uusia hakijoita niin hyvin, että lähtisin ottamaan kantaa mihinkään suuntaan.

Sen sijaan vähän ihmettelen sitä, että olympialaisissa menestystä niittäneen hiihdon päävalmentajaksi tulee kolmen mitalin tuoneen Krista Pärmäkosken valmentaja. Valinta ei sinänsä ole väärä, vaan menestyksen tuoman pohjan mukaan jopa perusteltu. Mutta samalla voi kysyä, voiko päävalmentaja toimia yhä myös yhden hiihtäjän henkilökohtaisena valmentajana.

Minusta se on vähän kyseenalaista. Voin kuvitella miltä muista naisista tuntuu, jos näyttää siltä, että koko maajoukkueen valmentautumista suunnitellaan siltä pohjalta, mikä sopii parhaiten sen kärkihiihtäjälle.

Yleisurheilussa, silloin kun keihäänheitossa oli monta menestyvää heittäjää, tällaiselle toiminnalle laitettiin tylysti toppi. Kun Into Turvanen aikanaan valittiin keihäänheiton päävalmentajaksi, vaativat heittäjät, ettei hän voi enää toimia yhden heittäjän henkilökohtaisena valmentajana. Into kuunteli heittäjiä ja päätti valmennussuhteen.

Yleisurheilusta on myös viime vuosilta paljon esimerkkejä siitä, että kun päävalmentajaksi valittiin parhaan urheilijan valmentaja, meni koko homma metsään. Siinä kärsi se ykkösurheilija ja samalla kärsivät kaikki muutkin, kun päävalmentaja kuitenkin toimi oman urheilijansa etua tavoitellen, vaikka toisin vakuutti.

Hiihdossa toimitaan pitkälti yhteisleirien kautta, kun sitä lunta pitää hakea sieltä missä sitä on. Mietitään tilannetta jossa lunta on kahdella eri paikalla, toinen on maajoukkueen toiseksi parhaan hiihtäjän mielipaikka, toinen sen parhaan. Kummankohan leiripaikan päävalmentaja, jos on yhä parhaan henkilökohtaisen hiihtäjän henkilökohtainen valmentaja, valitsee?

Yleisurheilussa leiripaikan valinta on myös tärkeää. Muistan kun kerrankin kun valmistauduttiin olympialaisiin ja piti lähteä talvella etelän leirille. Liiton valmentajat pistivät meidät Los Pacosiin Espanjaan, siellä oli kuulemma loistavat olosuhteet. Kun menin paikalle, niin eihän siellä ollut kunnon heittopaikkaa, siitä muhkuraiselta paikalta pystyi heittämään 60 metriä, sitten vastassa oli kallion seinä. Sen leirin jälkeen valitsin itse leiripaikat ja homma toimi.

Siitosen Hannu kertoi minulle http://www.valmennusapu.fi/ leirillä, kuinka heidän etelän leirillä ainoa heittopaikka oli rannalla. Keihästä heitettiin rantahiekalta lappeelteen veteen ja aallot toivat keihäät takaisin rantaan. Yhtenä päivänä pojat kyllästyivät hiekan polkemiseen ja heittivät keihään pystyyn mereen sinne 80 metrin kohdille. Tokaisivat valmennusjohdolle, että hankkikaan parempi heittopaikka ja uudet keihäät, vanhat jäivät mereen.

Itse olen tehnyt heittoharjoituksia talvella urheilukentällä. Ensin aurasin heittopaikan vauhdinottoradan lumesta, sitten pidin kädet lämpiminä rukkasissa ja lopulta kiskaisin keihäitä sinne 80 metrin paikkeille. Ei niiden harjoitusolojen aina tarvinnut olla viiden tähden paikkoja, eikä tarvitse olla nykyäänkään. Kun oppii harjoituksissa ääriolosuhteisiin, niin eipähän sitten kilpailuissa mene pasmat sekaisin, vaikka taivaalta tulisi lunta.

Tätä asennetta kaipaisi lisää nykyurheilijoilta. Harjoiteltaisiin muuttuvissa olosuhteissa, totuteltaisiin vaikka heittämiseen vesisateessa. Eihän sitä alustan hallintaa opi muuten kuin tekemällä täysivauhtisia heittoja märällä alustalla.

Olen huomannut, että tämä ajattelumalli on aika vahvasti esillä aikuisurheilijoiden keskuudessa. Meillä on taas ensi viikolla leiri Tanhuvaarassa, tietoja siitä löydät täältä http://www.valmennusapu.fi/. Uskon, että edes kova pakkanen ei vaikuta leiriläisten intoon harjoitella ulkona, jos sinne päätetään mennä.

Seppo Räty